Viidakkoretki
Panamasta bussilla Costa Rican rajalle ja ylitys kävellen. Edelleen bussilla Puerto Jimenetziin, jossa aloin etsiä retkeä Corcovadon luonnonsuojelualueelle. Hetken uskoin onnen potkaisseen oikein kunnolla. Seuraavana päivänä eräällä oppaalla olisi neljän venetzuelalaisen ryhmä. Matkan ensimmäinen osa tehtäisiin lentäen. Perillä vaellettaisiin leiripaikan tuntumassa. Seuraavana päivänä noin seitsämän tunnin kävely toiselle kentälle ja paluu. Eikä edes kovin hintava. Parasta olisi tietenkin kontaktit Etelä-Amerikan matkaa varten.
Olin hyvissä ajoin lentokentällä. Yes, yes, no problem. Odottelua. Yksi kone lähti. Lopulta tulivat myös muut retkeläiset ja muita ”ylimääräisiä” matkustajia. En mahtunutkaan mukaan. Puerto Jimenetz on kuuma paikka odotella useita tunteja. Hikeennyin melkoisesti ja kävelin toisen matkanjärjestäjän luo, jossa olin jo ensimmäisenä päivänä suorittanut tiedusteluja. Minua varoilteltiin lähtemästä yksin viidakkoon. ”Odota, kyllä tulee muita yksinäisiä kulkijoita.”
Virkailija tervehti iloisesti ”no nyt teitä on on kaksi”. Asioimassaoleva oleva nuori saksalaisnainen torjuu päättäväisesti. ”Ei minä haluan kulkea yksin, omaan tahtiini.” Hyvä niin. En vähimmässäkään määrin ole halukas vetraän nuoren kiidätettäväksi kuumankosteassa viidakossa.
Seurasi varusteiden vuokraus. Viidakon leiripaikoissa on oltava oma teltta. Luonnonsuojelualueella ei ole hotelleja. Saksalainen suorittaa nopean laskutoimituksen ja tekee tarjouksen. Hän kantaisi teltan jos minä maksan vuokran. Diili sopii minulle — 4 kg vähemmän painoa 30 mk:lla, retkellä, jolla on kannettava mm. juomavettä.
Puerto Jimenetzistä ajoimme pickup-auton lavalla kaksi tuntia kuoppaista tietä kohti luonnonsuojelualuetta. Vielä tunnin kävely hiekkarantaa pitkin alueen vartijan majalle asiankirjjen tarkistukseen.
Matkan varrelta, umpimetsästä pickupin kyytiin tuli argentiinalainen opiskelija. Hänellä ei ollut telttaa. Saksalainen sanoi päättäväisesti teltan olevan vain kahdelle. Ei edes yhtenä yönä siihen mahtuisi kolmea. Tarkoitukseni oli yöpyä vain yksi yö ja palata samaa reittiä seuraavana päivänä, koska toisen päivän etappi olisi jo yhdeksän tunnin pituinen, minulle ehkä 10 ja siis liikaa päivänvaloa ajatellen.
Hukkasin kohtalokkaasti aikaa pohtiessamme argentinalaisen mahdollisuuksia löytää ensimmäisestä leiripaikasta yösija. Yritin tietenkin itsekkäästi saada itselleni seuraa seitsämän tunnin viidakkokävelylle. Argentinalainen päätti kuitenkin jäädä aluevartijan mökkiin ja retkeillä lähiympäristössä.
Vartijan majalla sain matkaohjeet. Minun olisi todella kiirehdittävä. Noin kolmen tunnin kävelymatkan jälkeen tulisi ranta-alue, jota ei voisi ohittaa nousuveden aikana. Tämän kohdan kulkemiseen kuluisi noin tunti. Mutta milloin nousuvesi alkaa — tiedot olivat kuten tavallista erilaisia — tässä tapauksessa tunnin erolla. Ja mitä nousuvesi kaikkineen käytännössä tarkoittaa.
Kuusi kilometriä kolmessa tunnissa, osan aikaa metsässä ja osa rantahiekassa — jo kerran hiekassa kävelleenä tiesin mahdollisuuteni heikoiksi. Jotkut tekevät koko 13 km:n matkan tunnissa, kannusti alueen valvoja. Hullua ei tarvitse kauan yllyttää.
Alkumatka oli kuin alakoulun marjamatka. Miellyttävä polku. Puiden varjossa kuumuus ei häirinnyt. Muutama hiekkaetappi antoi tuntumaa, mitä edessä on. Täytin puroista vesipulloni useaan otteeseen klooritableteilla höystäen.
Kello 12 olin varmaankin kriittisellä paikalla. Mutta alkaako nousuvesi nyt vai tunnin päästä ja miten se tapahtuu. Millainen on seuraavan tunnin taipale. Ehdinkö aalloilta turvaan. Tyynen meren aallot ovat kunnioitusta herättävän korkuisia laskuvedenkin aikana. Jäin odottamaan mitä alkaa tapahtumaan.
Vesi nousi kaiken aikaa ja iskeytyi kerta toisensa jälkeen voimakkaanpana rantakiviin. Vielä ylemmäs ja vesi ulottuisi takanani olevaan mangrovemetsään. Siitä ei enää selviäsi läpi.
Kahden tunnin odottelun jälkeen oli aika tehdä päätös. Joko jatkan matkaani välittömättömästi ja ehdin päivänvalossa leiriin tai palaan takaisin. Sisua on enemmän kuin järkeä. Katselin aaltoja ja pohdin mahdollisuuksiani. Päätin ainakin katsoa mitä lähimpien kivien takana olisi — ehkä hyvinkin kulkukelpoinen maasto.
Aaltoja tarkkaillen etenin askel askeleelta, kivi kiveltä eteenpäin. Pysähdyin kun aalto oli tulossa, tarrauduin lujasti kiviin ja iskin vielä varmuudeksi jalkani kivien koloon. Vetäytyvän aallon aikana seuraavalle kivelle. Jollakin ihmeellä selvisin. Kaikki varusteeni olivat läpimärkiä ja varpaani niin mustelmilla että joitakin päiviä myöhemmin kynnet irtosivat.
Seuraavassa kriittisessä paikassa luontoni oli jo pehmennyt. En uskaltautunut enää veteen. Ryömin mangorvien juurakoista rinteeseen, umpimetsään. Iltapäivän hämärässä metsä alkaa elää omaa elämäänsä. Etäältä kuulin koiran haukuntaa. Koiria, siis ihmisiä! Leiri on lähellä? Tarkemmin kuunnellen ei ollenkaan koiria, pikemmin karjahtelua — jaguaareja?
Maaston hankaluus sai hakeutumaan takaisin kohti rantaa. Se oli jälleen hiekkaa ja vesiraja riittävän etäällä. Kello kävi uhkaavasti kohti pimeän tuloa. Olin jo vakuuttunut että metsäkoukkauksen aikana olin kulkenut leirin ohi. Edessä olisi toivoton yö rannalla haiden ja krokotiilien välissä.
Uupunut katseeni erotti etäällä ihmishahmon, kaksi. Tuskin koskaan olen iloinnut ihmisen näkemisestä yhtä paljon kuin tuolloin. Argentiinalainen oli vaatinut aluevalvojaa tiedustelemaan leiristä, olinko päässyt perille. Leirin vartija ja saksalainen lähtivät vastaan.
Vartijalla oli jonkin matkan päässä traktori. Istuuduin nostolaitteille ja niillä keikkuen ajelin pitkin nurmikkoista kiitorataa leiriin. Ei kovinkaan uljas saapuminen. Vähät välitin. Suihku ja ateria tyynnyttivät mielen. teltta oli pystyssä. Saksalainen otti pois sadesuojan. Hän rupatteli tutkimustyöstään, maapallon lämpenemisen vaikutuksesta manviljelykseen. Minä nukahdin.
Aamulla lähdin viisaampana varhain paluumatkalle. Nyt olisi aikaa myös katsella viidakon kasvillisuutta. Jonkin matkaa kuljettuani näin vielä märässä rantahiekassa ison kissan jäljet — suuremmat kuin minun 38 numeron jalkineet. Nousu-ja laskuvesistä viisaampana saatoin päätellä, että vierailusta ei ollut kulunut kummoistakaan aikaa. Missä olet? Kuka todella haluaa nähdä viidakossa jaguaarin. Mitä me sieltä oikeesti etsimme.
Paluumatka sujui ripeästi — viisi tuntia ja kävelin kuitenkin rauhallisesti kuvaten näkemääni. Argentinalainen oli samaan aikaan viettänyt kaksi mukavaa päivää viidakkomajalla retkeillen lähiympäristössä ja vilvoitellut lähistön loistohotellin baarissa ja Tyynen meren aalloissa.
Miksi vaeltaa viidakossa henkensä kaupalla, kun samat jännitykset voi saada mukavasti aamiaisen ja päivällisen välissä. Hotellin eräs vieras oli saanut jännitystä liiankin kanssa — käärme, skorpioni, jättimäinen sammakko, apinoiden karjahtelut — jotka minäkin olin tulkinnut jaguaareiksi. Vieras halusi keskeyttää viidakko-oleskelunsa välittömästi ja lensi pääkaupunkiin rentoutumaan.