Taiteen katsoja
Museoilla on kokoelmissaan aarteita, muita arvokkaampia, museota tunnetuksitekeviä teoksia. Suuri osa esilläolevista teoksista näyttää ikäänkuin unohtuneen seinille. Ajatusta vahvistavat opastetut ryhmät.
Ryhmien oppaat sinkoavat katsojia valikoidusti yksittäisille teoksille ohittaen huoneittain muita. Merkkiteosten eteen tiivistyneiden olkapäiden takaa katsoja kykenee katsomaan valikoitua aineistoa pyyhkäisevällä katseella. Turhaantunut katsoja harhautuu piankin omissa ajatuksissaan niihin muihin. Mitä ne ovat. Miksi niistä vaietaan. Miksi ne ylipäätään ovat seinällä, jos niitä pidetään yleisölle merkityksettöminä. Katsojan ajanpuute on kätevä vastaus, mutta sisällöllisesti tyhjä tehtyihin kysymyksiin. Joutaisivatko vähemmän merkitykselliset teokset jonnekin jossa on vähemmän näytettävää, enemmän aikaa katsoa. Onko museon merkitys kokoelman suuruudessa.
Museolla on omat tavoitteensa kokoelman luomisessa. Tässä minua kiinnostaa katsojan toiminta museossa. Kotipaikkakunnan museossa katsoja voi vierailla useasti ja perehtyä oman mielenkiintonsa liikuttamana kokoelmien laajuuteen, yksittäisiin töihin erilaisista näkökulmista. Ulkomaisissa kokoelmissa kaikki tuntuu olevan hetken varassa. Mitä juuri täällä olisi hyvä nähdä? Valistunut katsoja tietää etukäteen museon "aarteet", tunnistaa sisähallin radalla nopeasti kiitäen omat suosikkitaiteilijansa ja maailmantaiteen mestarien vähempiarvoisetkin teokset.
Maineikkailla museoilla on runsaasti tunnettujen taiteilijoiden merkkiteoksia. Katsojan valtaa ahmiminen — vähän kuin Ruotsinlaivan noutopöydässä.
Suomalainen katsoja tietää, että Seutulasta alkaa jälleen rembrandtiton maailma — kaukana Bacon, Richter...
Museo ohjaa katsojia must -teosten katseluun. Museon ala-aulasta alkaen voi seurata nuolta "Rembrandtin Yövartio". Tekijästä tai teoksesta ei ole tarvinnut kuulla mitään. Toisto tuo ymmärryksen, tuo on nähtävä. Reitti on pitkä. Seinillä vilistää teosten jono. Mestariteokselle saavuttuaan katsoja on uupunut. Lämpimissä saleissa pitkälle katuvaellukselle varustetuissa jalkineissa sukka on inhottavan nihkeä. Ja ah! Siinä se on — mestariteos, kaiken vähemmän kiinnostavan aikalaiskirjon jälkeen katsoja on nähnyt sen mikä piti nähdä. Kotiin voi palata turvallisin mielin.
Ahnehtijan ja mestareita metsästävän katsojan lisäksi on muitakin. Kööpenhaminassa jäin huinailemaan museon pieniin sivusaleihin. Niissä oli hiljaista. Huoneeseen tuli nuori mies. Seinillä oli pieniä meriaiheisia maalauksia, laivojen muotokuvia ja meren uhmaa koettelevia pursia. Mies pysähtyi teoksen eteen ja keskittyi katsomaan sitä. Seurasin häntä lasitetun tumman maalauksen heijastumasta. Mies vilkaisi ympärilleen, sujautti taskustaan pienen kameran ja naps — lähes hylkynä aalloilla kieppuva laiva oli kätketty kameran pimeyteen.
Toisessa salissa oli pienimuotoisiin maalauksiin kuvattu lehmiä, lehtoja ja niittyjä. Nainen seisoi herkeämättä teoksen edessä. Mitä hän katsoi? Lehdossa olevia lehmiä. Ehkä niitäkin. Pikemminkin luulen, että nainen katsoi jotakin kuvasta avautuvaa. Hänen katseensa vaelsi mielikuvien ja muistojen, toiveiden ja pelkojen maisemissa. Teos oli koskettanut katsojaa ja saattanut liikkeelle hänessä itsessään olevaa.
Nämä kaksi katsojaa herättivät itsessäni haikean kaipuun. Miten voisi vielä tavoittaa viattoman katseen. Mitä enemmän taiteen kanssa on tekemisissä, sitä harvemmin kokee aidon kosketuksen. Monasti olen ollut tilanteessa, jossa puolituttu innostuu "asiantuntijuudestani" ja iloitsee, että nyt hänellä on omasta takaa, joku joka johdattaa hänet taiteen maailmaan niin että hän "osaa katsoa oikein", ymmärtää taidetta. Harhaa. Jos joku ymmärtää itsen puolesta kannattaisi katsoa eteensä ja hankkia etäisyyttä tälläiseen maailmassaolemisen tietäjään.
Miten sen erottaa, mitä pitäisi katsoa, mikä on hyvä teos. "Taide on katsojan silmässä" - ylimielistä? Siellä se on. "Sattuma suosii valmistautunutta mieltä". (Pasteur) Katsominen on harjaantumisen näköistä.
Opintomatkalla Leningradissa taideopiskelijat vietiin ensimmäiseksi Eremitaasiin — kun katse ja mieli vielä oli kirkas ja levännyt. Lounaalla japanilainen oppilaani Mitsuo tuli kysymään lippua Eremitaasiin. Juurihan siellä olimme. Mutta minä haluan Eremitaasiin. Opas antoi lipun, pari muutakin opiskelijaa seurasi Mitsuota uudelle vierailulle. Seuraavalla aamiaisella Mitsuo tuli luokseni. Minä haluan Eremitaasiin. Opas antoi lipun. Lounaalla — opas tempaisi taskustaan pitkän nauhan lippuja ja antoi ne Mitsuolle. Koko viisipäiväisen vierailumme ajan Mitsuo istui Eremitaasin yhdessä salissa saman Rembrandtin maalauksen ääressä.
Milanossa olin museon edustalla hyvissä ajoin ennen museon aukeamista. Pihalla oli myös Venetzuelasta kotoisin oleva mies. Tavallisen turistikeskustelun tapaan keskustelu kierteli matkan kohteissa. Hän oli vasta tullut ja minä puolestani viimeisessä kohteessa. Suosittelin joitakin Pohjois-Italian kohteita. Hän puolestaan rajasi matkansa päättäväisesti. Olen säästänyt tätä matkaa varten kauan. Haluan nähdä tässä museossa Mario Marinin veistokset ja Padovassa Giotton Arenakappelin freskot. Vain nämä tällä matkalla.
Aidon toiveen täyttymys, keskittyminen ja levänneet silmät on hyvä lähtöalusta katseen kiihdytykseen. Parhainkin teos on voimaton kyllästyneisyyden, kaikennähneen kyynisyyden edessä.