Aika ja paikka
Nasca
Suomalaiselle kaupunkiliikkujalle on tuttua ja siinä olemisessa jopa hyväksyttyä juosta pysäkille katsomaan ohisuhahtavan bussin takavaloja. Latinalaisessa Amerikassa ajan käsitys muuttuu. Aikaa koskevaan kysymykseen saa vastaukseksi "ihan kohta". Siinähän sitten istun linja-autossa ja katselen, miten kilpailevien yritysten bussit kaartavat asemalta taipaleelle.
Mikä bussi on nopein? Tyhmä kysymys. Aivan varmasti vastaajan edustama. Lähteminen siirtyy ja siirtyy. Kuljettaja lähtee, kun bussi on täynnä. Juuri, kun pikkubussin viimeinenkin paikka on täytetty, kaartaa paikalle yhtiön edustaja. Vaihdamme bussin suurempaan. Kiireisimmät lähtevät pois lyöttäytyäkseen kimppaan ja suorittavat matkansa kaupunkien välisellä taksilla. Kaksi tuntia ilmoitettua lähtöaikaa myöhemmin lähden Ican hiekkadyyneiltä kohti Nascan salaperäisiä viivoja.
Nascan viivat läntisessä Perussa ovat maailman suurin piirros. Tasangolle ja vuoren seinämiin on kaiverrettu ääriviivahahmoja. Niiden katsominen on mahdollista vain lentokoneesta. Lento kestää 20 minuuttia.
Olin suunnitellut viipyväni Nascassa vain päivän ja matkustavani yöbussilla Arequipaan. Viivytys Icassa muutti suunnitelmia.
Nascassa hotellin aulassa seuraani lyöttäytyy matkailuyrittäjä sekä itkuinen ja kiihtynyt israelilainen: "älä ole missään tekemisissä tuon miehen kanssa." Mistä on kysymys. Pienkoneisiin mahtuu kerralla kolme matkustajaa. Yrittäjiä on paljon. Vielä enemmän on lentojen myyjiä kaduilla ja hotelleissa. Lomakepapereita saa paperikaupasta. Useampikin matkailija on maksanut sievoisen summan "lentolipusta", jolla ei ole mitään yhtiötä takanaan.
Päätin olla varovainen. Menin lentokentälle ja ostin lippuni suoraan lentoyhtiöstä. Lento olisi seuraavana aamuna kello 8. Sen jälkeen voisin viettää monta tuntia meren rannalla, huuhtoa Ican dyynien hiekat iholtani - suihkujen satunnaisessa lirinässä se veisi päiviä.
Kello 8 hotelliini ei tullut luvattua noutajaa. Ei tullut tuntia myöhemminkään. Kymmeneltä kentältä soitettiin. Aamuaurinko ei ole ollut suotuisa. Näkisin viivat paremmin myöhemmin. Aivanko totta! Tiukkasin soittajalta, onko teillä ne kaksi muuta matkustajaa? Varmasti, aivan varmasti. On on. Lentäisimme kello 11. Pikkuauto haki minut kello 11. Mukaan tuli samasta hotellista jamaicalainen toimittaja. Olin toiveikas, kunnes selvisi, että toimittaja on ostanut lippunsa eri toimistosta.
Kentällä selvisi, että yhtiöllä ei ole muita matkustajia, ei myöskään toisella yhtiöllä. Yhtiöt aloittivat keskinäisen kädenväännön millä ehdoilla toisen matkustaja siirtyisi omalle lennolle. Lensimme Nascan viivojen yli noin kello 12. Näkymä palkitsi. Merenrannalle ei enää huvittanut matkustaa. Jäin odottamaan yöbussia.
Pitkänmatkan linja-autot ovat suorastaan loisteliaita ja ne kulkevat aikataulussa. Tosin taukopaikat tulevat, kun keljettaja niin päättää. Kukaan ei vaivaudu kertomaan kuinka pitkä pysähdys on. Vastaus on "ihan kohta". Siinäpä sitten jännittynyt matkustaja pitää silmällä kuljettajaa joka rentoutuu yöllisen ateriansa äärellä.
Kysymys ja vastaus muodostuvat samasta toiveesta. Vastaus on kysyjän mieleinen. Toiminnallisen todellisuuden kanssa sillä on tuskin koskaan yhtäläisyyksiä. Länsimainen, kellon tahdittama ihminen haikailee kelottoman maailman stressaamattomuutta. Kovin rentouttavalta tuntien odottelut ja suunnittelun mahdottomuus ei tuntunut. Aloin tupakoida 25 vuoden jälkeen.