Oman elämänsä tekijät
Pennsylvanialainen nainen lähti 54-vuotiaana, 20 vuotta sitten Hondurasiin ja rakensi vuorenrinteelle hotellin, Villa Brinkleyn. Matkaoppaani kertoo ”hondurasin paras näköala”. Parvekkeeltani näkyy vihreä vuoristo ja parabelina kaartuva merenlahti, loputtoman pitkä hiekkaranta. Samaiseen merenlahteen Kristoffer Kolumbus poikkesi neljännellä ja viimeisellä retkellään uuteen maailmaan. Trujillo on Hondurasin ensimmäinen kaupunki.
Kaupungin vanhalla hautausmaalla on yhdysvaltalaisen William Walkerin, seikkailijan hauta. ”Haudattu teloitettuna 12. syyskuuta 1869.” Walker kokosi useaan otteeseen aseellisia joukkoja Väli-Amerikan hallituksia vastaan. Oli jonkin aikaa Nicaraguan presidentti. Siinä missä hän epäonnistui, onnistuivat myöhemmin yhdysvaltalaiset yhtiöt. Hondurasin banaaniviljelmillä isännöivät gringot.
Trujilloissa on yksi ainoa matkatoimisto. Sitä pitää keski-ikäinen saksalainen. Toinen, nuorempi saksalainen vetää moottoripyöräretkiä Hondurasin eri osiin. Rannalla on irlantilaisen nuoren miehen ravintola. Villa Brinkleyn baaria hoitaa englantilainen.
Hotellissa on parhaillaan menossa hondurailaisyhdysvaltalainen ekoturismiseminaari. Mutta ehtivätkö hondurasilaiset itse mukaan maansa turismin kehittämiseen. Onko ekoturismi piankaan enää mahdollista. Viisi vuotta vanha matkaoppaani kehottaa matkustamaan bussilla Trujillosta Tegucigalpaan, pääkaupunkiin. Matka olisi maisemallisesti kiinnostava. Näin tein — 12 tuntia! Maanviljelystä harjoitetaan luvattomalla kaskeamisella. Pääkaupungin ympäristö on puuton ja musta. Matka oli synkkä.
Pienessä karifunalaiskylässä tapaan hyvää englantia puhuvan hondurasilaisen. Hän sanoo tietävänsä, mitä turistit haluavat ja hän osaisi järjestää — mutta ei ole rahaa. Toisessa kylässä entinen merimies pitää seudun kuuluisinta ravintolaa. Rakennus on vaatimaton. Tietämätön ei voisi aavistaa, että täällä voi nauttia juhla-aterian vaatimattomalla summalla. Mistään eineskeittiöstä ei ole kyse. Kaikki valmistelut alkavat vasta tilauksesta — kiitos pakastimen, simpukat ja hummerit oli jo pyydetty.
Kaksi erilaista tapaa ajatella. Toinen odottaa lottovoittoa tekemisensä aluksi, jossittelee ja toinen tekee läsnäolevasta halutun.
Trujillon ympäristössä on useita pieniä karifunalaiskyliä. Niissä voi vierailla kävellen hiekkarantaa pitkin, uida matkan varrella, kuunnella iltaisin karifunalaisrytmejä — nauttia todellisesta ekoturismista ilman ilmastoituja minibusseja. On vain yksi mutta. Harvaanasuttu hiekkaranta on turvaton. Outo kulkija ei myöskään osaa arvioida etäisyyksiä tai matkan kestoa. Iltapäivällä alkaa puhaltaa tuuli lennättäen hiekkaa. Kävely on sietämätöntä. Tässä olisi paikalliselle oppaalle projekti ilman investointeja, opastaa kulkija kohteeseensa. Hän jää pelaamaan dominoa.
Ekoturismiseminaari inventoi kohteita ja turistien ”odotuksia”. Luentorunko tekee turistista ja ympäristöstä systeemin. Turistille tehdään ympäristö. Samaan aikaan toisaalla turistit keskustelevat kokemuksistaan. varoittavat siitä ja siitä paikasta, koska ne ovat niin turistisia. Rantakävely paikallisen asukkaan kanssa tuttuja morjestellen on liian yksinkertainen ajatus. Ekoturismin viidakkoretkillä paikallisasukkaita zoomataan pitkillä objektiiveillä moottoriveneistä ja tavataan kauppiaita.
Utilan saarella keski-ikäinen amerikkalaispariskunta pitää email-asemaa. Kolme konetta on kaiken aikaa varattuina. Odottajat katselvat satelliittiantennin välittämänä yhdysvaltalaisia tv-ohjelmia. Vapaa-aikansa pariskunta viettää omassa talossaan meren rannalla, kookospalmujen varjossa.
Samaisella saarella kaksi saksalaisnaista pitää leipomoa. Useat turistit asuvat apartomentoissa ja laittavat itse ruokansa. Saksalaiset patongit eivät ehdi kuivua. Miljonääriksi täällä tuskin kukaan tulee. He ovat oman elämänsä tekijöitä, haaveiden toteuttajia. Tärkeämpää kuin yrityksen kasvukehitys on elämänlaadun kehittäminen.
Guatemalassa, Panajachelin kaupungissa, kauniin Atitlanjärven rannalla yhdysvaltalainen, Vietnamin sotaa paennut mies rakentaa perhostarhaa. Osa poluista kulkee avoimessa maastossa, jonka kasvillisuuteen hän on puuttunut vain siinä määrin, kuin perhosten elinolosuhteet edellyttävät. Suomalaisen ikkunalaudan kukinto on täällä miehen mittaista. Takuuvarmat perhoshavainnot voi tehdä pienellä alueella, jonka yli on vedetty tiheä verkkokangas.
Näitä elämänsä muuttajia voi kohdata kaikkialla. Mielellään he kertovat tarinaansa. Paratiisin toteutumisen jälkeen onkin iso kysymys, mitä tehdä toteutuneella utopialla. Saksalainen leipuri on kahden oleskeluvuoden aikana käynyt jo kahdesti Saksassa. Viikonlopun vapaa-aikaa tahdittaa Wagner. Englantilainen baarimikko tunnustaa tarinansa päätteeksi kaipaavansa Eurooppaa ja haaveilee työskentelevänsä pohjoismaissa. Uusi utopia on tekeillä. Paratiisi kuvastuu jossain toisaalla.
Emailien loppuun printtautuu automaattisesti: ”myytävänä huvila meren rannalla, tiedustelut email-asemalla”. Jonain päivänä joku turisteista tarttuu tilaisuuteen ja amerikkalaispariskunta palaa Minnesotaan.