Pystysuora matka

Matkasuunnitelmastani tiesin ennakkoon, että matka olisi pitkä. Sitä en osannut arvata, että suunta olisi pääosin ylös ja alas. Mayakulttuurin jäljiltä kuittasin kaksitoista temppelirauniota kolmessa viikossa — ja sitten otettiinkin jo röntgenkuvia turvonneesta jalkapöydästä.

Kiinnostavimmat rauniot löytyivät Guatemalan viidakosta, Tikalista. Luonto ja kulttuuri olivat samanaikaisesti läsnä. Temppelien harjalle vievät portaiden askelmat ovat korkeat. Kulkijat ja aika ovat tehneet tehtävänsä. Portaat olivat hankalat ja joskus myös vaaralliset kiivetä. Mutta siellä turistit toinen toisensa perässä, iästään ja kunnostaan piittaamatta, askel askeleelta kapusivat ylös.

Mitä ylhäältä näki. Ajansaatossa monien temppelien kohtalona on ollut unohdus. Luonto on valloittanut hylätyt alueet. Uudelleenlöydettyinä raivaustöitä on tehty varovaisella kädellä. Usein huipulta saattoi nähdä tiheän metsän latvuston.

Itse temppeleistä oli jäljellä enää vain perusrakenne. Dekoraatio oli tuhoutunut tai tuhottu.

Arkeologiset tiedot korvautuivat mielikuvilla. Erityisesti Meksikon raunioilla palautuivat mieleen Conquistadorien kohtalot. Ylhäällä temppelissä pappi iski obsidiveitsen (tulivuoriperäistä lasia) uhrattavan rintaan, kiskoi sykkivän sydämmen irti ja syöksi ruumiin alas jyrkkiä portaita.

Aivan kuten tänäpänä uutinen on jokin onnettomuus tai uhka. Samoin historiasta näyttäytyy turhankin korostuneesti kulttuurisesti oudoimmat piirteet. Kirjailija Octavio Paz suuntaa katsojan silmän etsimään veistosten yleisinhimillisiä piirteitä, mayakulttuurin elämänmyönteisyyttä. Kaikki palautuu viime kädessä hyvän elämän turvaamiseen. Kulttuurien törmäyksessä erottavat piirteet saavat kohtuuttoman suuren merkityksen.

Etelä-Amerikan kierrokseni alkoi Kolumbiasta. Turisteja oli vähän. Kolumbiaa pidetään vaarallisena. Tavallisen turistin osalta vahinko ja väärä uskomus muihin maihin suhteutettuna. Kolumbiasta tuli yksi matkani suosikkikohteista. Cartagenan ja monien muiden siirtomaa-aikaisten kaupunkien kauneus yhdistyi olemisen helppouteen. Tällä tarkoitan informaation luotettavuutta, palveluiden ja tarjonnan toimivuutta ja valinnanvaraa: arkeologiaa, etnisesti monipuolista kulttuuria, luontoa, rakennettua miljöötä, hyviä kulkuyhteyksiä etenkin pitkillä matkoilla.

Mutta pystysuoraan matkaan. Sen tarjosivat Santa Marian kaupungin lähistöllä Perdidan muinaiskaupungin rauniot. Valittavana oli kaksi vaihtoehtoa: helikopterilla noin kahden tunnin retki tai vaeltaen kuudessa päivässä. Valitsin jälkimmäisen.

Matkan alkuosa tehtiin jeepillä. Turisteja oli kymmenen, yksi opas, kokki ja assistentti sekä kuljettaja. No kaikki eivät laillisesti mahtuneet yhteen jeeppiin. Osa tuli mukaan vasta kaupungin rajojen ulkopuolelta, kaksi turistiakin.

”Ylimääräiset” sijoitettiin katolle ja takapuskurille. Aika pienikokoinen assistentti joutuin tuon tuosta istumaan etupuskurille painoksi tien muuttuessa jyrkäksi.

Vaellus alkoi pienestä kylästä. Muulit kuljettivat ruokavarusteita. Turistit kantoivat itse omat tavaransa. Polku oli kapea, sorainen ja iltapäivisin alkavan sateen jäljiltä liejuinen. Saapuminen leiriin muodostui päivän kohokohdaksi siihen asti, kun oli vielä kuivia vaatteita vaihdettavaksi. Sitä iloa ei pitkään riittänyt.

Sateen lisäksi useat joen ja purojen ylitykset sekä aamupäivän kuumuus kostuttivat siinä missä iltapäivän sadekin. Sateet kasvattivat jokea. Menomatkan ylityksissä ainoastaan yhdessä kohdin turvauduttiin köyteen. Opas, kokki ja assistentti kantoivat turistien reput vuolaan virran yli. Turisteilla oli täysi työ pitää kiinni köydestä ja painautua eteenpäin virran vastuksessa. Paluumatkalla köyttä tarvittiin jo kolmessa ylityksessä.

Eräs turisti menetti otteensa ja syöksyi samassa virran varaan. Hän joutui välittömästi shokkiin eikä kyennyt millään tavoin auttamaan itseään lähellä oleville kiville. Luulin jo hänen päiviensä päättyvän. Onnekseen vastakkaiselta suunnalta oli tulossa bogotalaisia koululaisia. He heittäytyivät rohkeasti virtaan ja saivat otteen turistiparasta. Seuraavassa ylityksessä itse kunkin keskittyneisyys oli äärimmilleen viritettyä.

Vaellus oli vaivan väärtti. Päivittäiset kahdeksan tunnin vaellukset tarjosivat ainutlaatuisen luonnon nähtäväksi, vuoriston asumuksia, kyliä ja ihmisiä. Leireissä yövyimme riippumatoissa. Eikä kukaan valitellut unenpuutetta.

Perdidan muinainen kaupunki oli rakennettu ympyrän muotoon raivatuille tasanteille. Rakennuksia ei enää ollut jäljellä. Tänä päivänä nuo ympyrät lomittuvat toistensa kanssa vihreinä kenttinä vuorenrinteeseen. Niiden välissä polveilevat kiviportaat — satoja askelmia.

Aikanaan alue on ollut lähes puuton. Kaupungin struktuuri on ollut nähtävänä kokonaisuutena. Tämän päivän käsityksiin perustuen täälläkin metsää on kaadettu vain sen verran, että ainoastaan muutaman tasenteen voi nähdä kerralla. Arkeologian arkipäivää — mihin aikakauteen muinaisuus palautetaan.

Vaellus Perun Machu Picchulle, Camino Inca — ”Inca trail” tai kuten vaeltajat sen ovat ristineet ”Inkatrial”, on Perdidaa tunnetumpi. Läheisessä Cuscon kaupungissa matkatoimistot kilpailevat turisteista. Samalla polulla vaeltaa useita eri ryhmiä.

Vaellus kestää neljä päivää. Toisen päivän osuutta pidetään erityisen vaikeana. Matkatoimisto allekirjotuttaa turistilla paperin, jossa vastuu siirtyy turistille. Tekstiä lukiessa tuntui, että tässä allekirjoitetaan omaa kuolintodistusta.

Perdidan jälkeen edes toinen päivä ei ollut erityisen vaikea. Suurin vaikeus ainakin omalla kohdalla taisi olla järjestelyiden sietäminen.

Runsas kysyntä on tuonut toimintaan välinpitämättömyyttä. Opas selviytyi kiitettävästi ryhmän sosiaalisesta johtamisesta. Hän ja assistenttinsa viihdyttivät ryhmää myyttisillä kertomuksilla ja musiikilla. Matkan varrella olevista raunioista tai luonnosta hänellä ei ollut juurikaan sanottavaa. Ateriat olivat kehnoja.

Camino Incalla yhteisiä varusteita kuljettivat kantajat. Pienillä laihoilla miehillä oli raskaat taakat. Jo ennen lähtöä matkatoimistot tarjosivat turisteille omaa kantajaa, 3-7 dollaria päivä. Ennakoivat kauhukertomukset ja Perdida mielessäni pestasin kantajan — vaatteitakin varasin nyt enemmän. Ensimmäisen helpohkon päivän jälkeen ryhmän raavaista miehistäkin jotkut pestasivat matkan varrelta kantajan. Eipähän siinä itseä hävettänyt.

Toinen päivä ei ollut erityisen vaikea. Oppaan taitamattomuus ilmeni taukojen järjestelyissä. Liian pitkä tauko pidettiin keskellä helppoa osuutta. Vaikealle osuudelle tultaessa lihakset olivat jäykistyneet. Lämmittely vei aikansa. Monta tarpeettoman kivulloista askelmaa.

Viimeinen yö vietettiin aivan Machu Picchun läheisyydessä. Herätys aamulla kello neljä. Katsoisimme auringonnousun Machi Picchun yllä ja olisimme alueella ennen kuin junalla ja busseilla saapuvat turistijoukot täyttäisivät raunioalueen. Siinähän sitä mentiin kuin joulukirkkoon. Kello löi jo viisi. Oli siellä Mökin Miina ja paljon muita, aiemmista kohteista tuttuja turisteja. Viimeisessä leirissä oli satoja ihmisiä. Osa tulee junalla suoraan tämän viimeisen leirin läheisyyteen ollakseen sitten aamulla valmiina kohtaamaan ”tyhjän” raunioalueen.

Aurinko nousi sinäkin aamuna. Aivan varmasti useimpina aamuina, kuten nyt lämpötilaerojen ja kosteuden muodostam pilvipeite kätki vuoret, rauniot ja myös auringon. Mikään yllätys tämä tuskin on oppaille. Silti näin tehdään aina. Mutta mukavaahan aikaisin on kävellä.

Jäimme odottelemaan porttien avaamista. Kantajani häippäsi omille teilleen. Jätti tavarani maahan. Niihin hän oli sitonut omansakin. Opas tuli hakemaan ryhmäämme. Ei muuta kuin reppu selkään ja kantajan kamat myös. Siinä tuli palautetta suomenkielellä. Vähän matkan päästä kuului ”No sieltähän tuli suomea.” Yhdentoista kuukauden aikana olin tavannut ainoastaan kuusi suomalaista ja juuri tällä hetkellä seitsämännen.