Käsityö turismin kourissa
Pääkohteeni Panamassa olivat kanaali ja kaksi saarta: Paul Gauguinin Taboga ja Kuna-intiaanien San Blas. Kanaalilla järjestetään vain kerran kuussa pitkä risteily, joten sain tyytyä lyhyeen, kahden sulun matkaan. Mahtava rakennelma, koristeellinenkin. Sulut olivat kuin palatsin portit.
Kanavan rakentamisen aloittivat ranskalaiset. Ciudad de Panaman vanha osa on ranskalaistyylinen koristeellisine parvekkeineen — New Orleansin veroinen kunhan restaurointi etenee. Tänään se on jokseenkin ”räjähtäneessä” kunnossa.
Kanavan rakentamiseen osallistui myös ranskalainen taidemaalari Paul Gauguin. Läheisellä Tabogan saarella on asumansa talon rauniot. Sisäseinän värejä on säilynyt kerroksina. Alaosa on aina maalattu punertavan ruskealla. Mutta oliko yläkerran huoneen seinä vihreä vai keltainen. Katselen Gauguinin värimaisemaa. Keltaiset kukat hehkuvat ulko-oven edessä. Keltainen oli enemmänkin Gauguinin taiteilijatoverin, van Goghin väri. Gauguin on punaisen ja vihreän mestarillinen soinuttaja. Kaikkialla kukkivat bougainvillet punaisen koko asteikossa. Taboga on kukkien saari.
Taidemaalari Paul Klee totesi Tunisian matkansa jälkeen että hän oli löytänyt valon. Gauguin saattoi hyvinkin sanoa että hän löysi Tabogalta värin, myös muodon. Yksin lehtimuodot ovat täällä loputtoman vaihtelevat. Kun vastaan kysyjälle olevani taiteilija, minulle todetaan: ”saat varmasti paljon aiheita täältä.” Mutta onko taide silmässä, silmän työtä. Nähty on tyhjä heijastus verkkokalvolla ilman siihen liittyvää ajattelua. Toisenkin kerran kysyn itseltäni, mitä tehdä kaikella näkemälläni. Informaation määrä on lyhyessä ajassa kasvanut niin suunnattomaksi, että pieni pääparkani pian poksahtaa.
San Blasin saaristoon lensin. Aikataulu on kohteiden miellyttävyyden takia pahasti pettänyt. ”Hotellini” on tiheään asutussa kylässä. Hotellissa on lisäkseni yksi turisti, argentinalainen arkkitehtiopiskelija. Sadekausi on alkamassa ja saarilletulo kallista — toisenluokan edestakainen junalippu välillä Helsinki-Tampere. Väli-Amerikan reppukulkijat sopeutuvat nopeasti alhaiseen hintatasoon ja moni paratiisillinen kohde jää ”hintavana” näkemättä.
Mistään loistohotellista ei ole kyse. Kaikki välttämätön on: ruoka, siisteys ja hyvä vuode. Hotellin hintaan kuuluvat päivittäiset ateriat ja venekuljetukset toisille saarille. Tämän voi lukea myös siten että turisti ei voi mennä minnekään ilman paikallista asukasta, paikallista rahastusta. Kunat vartioivat itsemääräämisoikeuttaan. Vuoden 1925 ”vallankumous” on merkittävä. Useat mola-työt on sommiteltu luvun 25 muotoon.
Ensimmäisenä päivänä menemme uimaan ja snorklaamaan kauas autiolle saarelle. Juuri sellainen turkoosin veden ja valkoisen hiekkarannan ympäröimä palmusaari, joita näkee matkailumainoksissa. Totta. Tuotapikaa saarelle purjehtii matkojen päästä naisia. Yhdestä puusta koverretun veneen voimanlähteinä on pikkuinen purje ja naisten melat. Vaitonaisina he ripustavat molat narulle. kauppiailta ei välty missään.
Odottelen paluulentoa. En pääse kahteen ensimmäiseen koneeseen. Olen oikeastaan ihan tyytyväinen. lentokenttäsaareella on alkamassa kiinnostava näytelmä. Lähivesille on tullut risteilyalus. Naiset pystyttävät keppejä ja vetävät lankoja. Kohta tuulisella saarella liehuvat mola-työt, kangasaplikaatiot ja koristeelliset t-paidat. Miehet valmistautuvat turistien venekuljetuksiin. Tunnelma on kiihkeä. Tarjolla on perinteisiä, usein symmetrisesti sommiteltuja koristeellisia eläin- ja kasvi- sekä ornamenttikuvioita. Mutta joukossa on myös Santa Claus ja Hard Rock Café.
Turismi on vääjäämättömästi muuttamassa perinnettä. Kunat vartioivat itsenäisyyttään, oikeuksiaan. Oleellisessa on annettu periksi. Taidon, oman työn kunnioitus on väistynyt turistien rahojen himossa. Surullista mutta totta, parhaat molat voi sittenkin ostaa Ciudad de Panamassa tai muualla mantereella, muiden kuin Kuna-intiaanien tekemänä.