Kuulokuvia
Pitkin matkaa olen harmitellut, että mukanani ei ole nauhuria. Äänimaisema on ollut mielenkiintoinen. Hondurasin Utilassa, pienellä Karibianmeren saarella satelliittiantenni on joskus suurempi kuin talo. Siestan aikana kylänraitti hiljenee. Koirat loikovat keskellä tietä luottavaisessa unessa. Avonaisista asunnoista kuiskailevat pakahduttavan onnen ja raastavan mustasukkaisuuden äänet. Television saippuaoopperat tuudittavat riippumatoissa loikovia.
Amerikkalaisista filmeistä on tarttunut korvaan meksikaanien karkea sorahtelu. meksikon Espanja on vielä kuulematta. Väli-Amerikan espanja on pehmeää ja lempeää. Kun tällä intonaatiolla tehdään saippuaoopperaa, on kuin hunajaa kaadettaisiin minttujuomaan.
Utilan saari on asutettu moneen kertaan. Yhden asujamiston se sai haaksirikkoutuneiden orjalaivojen afrikkalaisista. Espanjalaiset asettuivat tänne, englantilaiset,.... hollantilaiset. Jopa Ruotsi omisti jonkin aikaa Karibianmerellä saaren. Se tapahtui n. 200 vuotta ennen suomalaisen pankkimaailman saarivalloituksia.
Saarella puhutaan Karibian englantia. Ota selvää jos saat. Sointi on hauskasti laahaavaa. Ouujee. Elämäkin vähän laahaa. Ensiksi sitä katsoo toimeksiantoina. Tuo ja tuokin pitäisi tehdä. Mikseivät tee. Muutama hellesää kypsyttää. Oujee. On yritettävä selviytä välttämättömästä. Sen yli ei edes harkitse lisäsiirtoja. Kauppojen niukka tarjonta ei pitkään häiritse. Ison melonin kantamisessa on aivan riittävästi hikoilemista. Huomenna voi roudata jotain muuta.
Illalla alkavat aggregaatit jauhamaan sähköä. Valtakunnan verkko pimenee. Hyvä että jauhavat. Vihdoinkin näen taas illalla lukea. Parasta onkin lukea kunnes on niin väsynyt ettei aggregaattien äänekäs säksätys valvota.
Asuntoni lähistöllä on koulu. Puoli seitsämän siellä alkaa yhteinen luku. Kuoron rytmi saisi kenen tahansa minimalistin nuotintamaan välittömästi. Rytmi on aamu aamulta kiehtovampi.
Guatemalasta alkaen olen herännyt kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan — ennen sitä räjähteleviin raketteihin. Ensimmäisen ”sarjatulituksen” tulkitsin väkivaltaiseksi ryöstöksi. Apua, tätäkö tämä on. Raketteja räjäytetään syntymäpäivän kunniaksi. Väkirikkaassa maassa syntymäpäiviä riittää.
Koirat haukkuvat yötä päivää. Siihen kuoroon on sopeuduttava. Oven takana naukuvat kissat. Näinä vegetaristien päivinä ei koirilla ja kissoilla mene kaiketi kovinkaan hyvin.
Koralleilla on hiljaista. Vedenalainen aistimusmaailma on värien ja muotojen sinfoniaa. Vedessä etäisyydet ja koot muuttuvat. Vesi on kuin linssi. Se suurentaa ja tuo lähemmäksi. Äänillä ei ole suuntaa. Osallistun sukelluskurssille. Oppikirja on kiinnostava. Siirtyminen toiseen elementtiin selittääjokapäiväisen elämän ilmiöitä; hengitystä, painovoimaa, lämpötilojen eroista johtuvia ruumiintoimintoja, energian käyttöä, havaitsemista. Miten ihmeessä olen selvinnyt maan päällä ilman tätä tietoa.
Ensimmäiselle sukellukselle saan vyöhöni valtavan määrän painoja. Epäilen että opettajani aikoo hukuttaa minut. Mitä tilavampi kappale, sen enemmän on oltava painoa vesimassan syrjäyttämiseksi. Arkhimeden laki.
Äänimaisemaan kuuluvat julistukset. Poliittiset agitaatiot ovat vaienneet. Sitäkin äänekkäämpiä ovat uskonnolliset julistajat. Eri uskontokuntien rakennuksia on tiheään. Taksi kysyy uskonnollista suhtautumistani. Kuullessaan etten ole katolinen, hän taputtaa riemastuneena käsiään. Piennar pöllähtää ja kohta tulee kasetilta karibialaisittain rytmitettyä uskonnollista musiikkia täydellä volyymilla.
Matkaoppaassani kerrotaan missä voi kuulla marimbaa. Sitä kuulee kaikkialla, erityisesti linja-autoissa — ja kovaa. Bassokaiuttimet ovat aikoja sitten säröilleet. Pitkät ajomatkat täyttivät minun marimbakiintiöni.
Nauhurin sijasta minulla on kasettisoitin. Kielikoulun isäntäperhe nauhoitti kuultavakseni venetzuelalaisia agitaatiolauluja ”Las Casas de Carton”. Lauluja esittää pääasiassa Ali Primera. Ali Primeralta katkaistiin sittemmin kieli ja lopulta koko elämä. Näin kertoi isäntäni. Kasetin kuunteleminen muuttui vaikeaksi. Isännän kertomus tulee vääjäämättömästi väliin. Likaisen sellin likaiset teot näyttäytyvät.
Panamassa, El Valle de San Antonissa istun metsän keskellä ja katselen suureen lohkareeseen uurrettuja piirroksia. Hiljaisuuden katkaisee jossakin soiva Mozart karibialaisen rumpuversiona. Tähän nopeuteen ei ole yltänyt yhdenkään musiikkioppilaitoksen kevätkonsertti.
Lähes äänettömän maailman kohtasin San Blasin saaristossa, Kuna-intiaanien parissa. Aggregaatti vaikenee välittömästi kun turisti on sammuttanut valonsa. Meri hiljenee vaitonaisten tähtien alla. Kissoja ja koiria ei ole. Ainoat ”kotieläimet” ovat kaloja ja hummereita. Altaasta ne päätyvät lautaselleni. Asukkailla ei ole paljonkaan puhuttavaa edes keskenään. Kävellessäni talojen välissä tulen rekisteröidyksi. Ympärilleni kerääntyy naisia ojennellen vaitonaisina käsissään mola-töitä, kangasaplikaatioita.
Lapsia on paljon. Asettuvat viehkeästi kameraakantavan turistin eteen. Kun kameran laukaisin napsahtaa, kuuluu viereisestä asunnosta ehdoton ”one dollar”.
(SK 18.10.98)