Taiteilijan ääni
New Yorkin taidetarjonta tulvii esitelmiä ja keskustelutilaisuuksia. Taiteilija puhuu, tutkija puhuu, naiset keskustelevat, kulttuurit kohtaavat. Taide on ukkosenjohdatin mitä moninaisempien asioiden hallinnalle.
Tiede, kriitikot ja museovirkailijat ovat kirjoittaneet itsensä ymmärtämättömyyden historiaan. Asiantuntijan uskottavuus on mennyt. Katsojan ääni kuuluu kaikille elämänaloille. Tekijän subjektiivisuus on vaihdettu katsojan subjektiivisuuteen.
Sittenkin - mitä pitäisi nähdä, kuinka katsoa. Auktoriteetti manataan paikalle. Teoksessa olevaa kysytään nyt suoraan tekijältä. Luoja, salattu kiehtoo mieltä. Kuvittelu tarvitsee tietoja. Mutta kaiken tietäminen ei jätä mitään täydennettäväksi. Uskomuksista ja tiedoista tulee silmän sokea piste.
Taiteilija Mona Hatoumin näyttelyn yhteyteen oli järjestetty keskustelutilaisuus monikulttuurisuudesta. Hatoum on Libanonissa syntynyt palestiinalainen, joka 10 vuotiaasta on elänyt Lontoossa. Toinen kiinnostava, monikulttuurisen taustan omaava taiteilija, Marina Abramovic oli samanaikaisesti esillä kahdessa näyttelyssä. Hän on syntynyt Jugoslaviassa ja elänyt 60 - luvulta Hollannissa sekä työskennellyt eri puolilla maailmaa.
Keskustelutilaisuus viritti odotukset korkealle. Eri alojen asiantuntijat liittävät taiteen elämismaailman moninaisuuteen. Keskustellaan taiteen sisällöstä ja merkityksestä. Ei taidehallinnosta. Taiteilijat puhuvat taiteesta, elämästä.
Suhdettaan monikulttuurisuuteen Hatoum tulkitsi kertoen taiteellisen työskentelynsä taustoista ja tavoitteista . Monikulttuurisuus ei sittenkään ollut hänen ajattelussaan keskeisintä. Taiteen kosketuskohdat ovat laajempia kuin oma henkilökohtainen kertomus.
Keskustelutilaisuuden asiantuntijat edustivat kulttuurin- ja taiteen tutkimusta sekä museotoimintaa. Luetut esitelmät sisälsivät kohtuullisen kiinnostavaa tietoa kunkin "keskustelijan" toiminta-alasta. He eivät pyrkineetkään lähestymään monikulttuurisuuden teemaa Mona Hatoumin töiden kautta, vaan rajasivat sanottavansa omassa toimintaympäristössään tapahtuvaan monikulttuurisuuteen.
Esilläolevasta taiteesta tuli mykkä kulissi. Keskustelutilaisuus oli sittenkin "hallinnollinen", keskustelijoiden subjektiivinen pyrkimys oman toimintasektorinsa näkyväksitekemiseen. Kuulijoille annettiin tieto nähtäväksi puhuvana päänä. Teoksissa näkyvästä vaiettiin.
Yleisökeskustelulle oli varattu tavanomainen, aikataulua tuijottavan henkilökunnan kolistelema viisiminuuttinen. Kysymys koski teosten tulkintaa. Hatoum kysyi puolestaan, katsotaanko töitä kirjoitetun tekstin läpi.
Voiko taiteilija kertoa töistään tunkeutumatta teoksen ja katsojan väliin? En ole erityisen innostunut "Nimettömistä" enkä "Maalaus" teoksista. Kun näyttelyn kuraattori kirjoittaa seinätekstin "Schiele teki avioliiton solmimisen jälkeen sarjan sensitiivisiä töitä", hän tulkitsee. Kun Egon Schiele (Modernin taiteen museo) taiteilijana nimeää teoksensa "Kardinaali ja nunna" hän lisää teoksen sisältöön jotakin, joka ei ole maalattuna. Tässä nimenomaisessa teoksessa Schiele on kuvannut itsensä kardinaaliksi eroottiseen kohtaukseen tuntemansa naisen kanssa. Nimi on osa teoksessa olevaa taiteilijan ilmaisua.
Teoksen katsominen Schielen henkilökuvana avaa oleellisesti toisenlaisen näkymän, johdattaa psykologisoivan katseen loputtomille poluille. Omakuvan keskeisyys Schielen tuotannossa antaa "kardinaalille" useita samanaikaisia merkityksiä. Teoksessa Schiele esittää enemmän kuin itseään. Nimeämällä teoksen hän suuntaa suoraan katsojan mielikuviin, pois itsestään.
Toinen "monikulttuurinen" taiteilija, Marina Abramovic kertoi lehtihaastattelussa: "Joka viikko joku lähetti minulle pyynnön tehdä jotakin Sarajevon, naisten tai sen ja sen puolesta. Mutta en kyennyt vastaamaan. Tämä herätti syyllisyyttä. Koska kaikki tekivät jotain. Ranskalaiset, saksalaiset. Ja minä joka tulen sieltä, en voinut tehdä mitään."
Abramovic suostui lopulta edustamaan Jugoslaviaa Venetsian Biennalessa. Abramovic on todennut "Asiat, joita et kykene tekemään opettavat eniten". Hänen teoksensa avasi monitasoisen näkymän ei vain Balkanille, vaan menneisyyden taakkaan yleisesti. Luiden "vesiputouksessa" uskomusten ja aatteiden loputtomassa virrassa Abramovic pesi luita, pyrkimysten likaa. Teos poistettiin Jugoslavian osastosta. Kansallisesta näkökulmasta teos oli sopimaton. Se sai olla esillä Kansainvälisessä paviljongissa. Abramovic palkittiin Kultaisella leijonalla, parhaana taiteilijana. Taiteilijan ääni oli tullut kuulluksi. Taiteena oleva kosketti ihmisessä olevaa yleistä, ylitti yksittäisen kansan hetkellisen olemisen.