Taideteos katseen paikkana
New Yorkin Modernin taiteen museossa (syksyllä 1997) on Egon Schielen näyttely. Näyttelyhuoneet ovat hämäriä, lähes pimeitä. Kuljemmeko mielen pimennossa. Aiheiden käsittelytavan "rohkeus" pitää katsojat etäällä teoksista. Siluetteina erottautuvat hahmot lipuvat teokselta toiselle. Seurueiden keskustelu on harhailevaa ja intonaatiot monotoonisia. Hillittyä.
Schielen työt ovat säälimätöntä tuntojen vyörytystä. Kynä piirtää katsomatta paperiin. Katse seuraa vain mallia. Kynä kehii rautalankamaisen kudelman kohteen ympärille. Sivellin painautuu paperiin kouristuksenomaisesti. Karvat leviävät. Kuiva väri hajoaa säikeiksi. Kuvattu iho on mustelmilla. Monet päällekkäiset värikerrokset nielevät viimeisenkin valon. Kylänraitti on tukahduttavan pimeä ja samalla kaleidoskooppimaisen värikäs. Mikrokosmoksen bakkanaalit räyhäävät.
Teksti seinällä kertoo, että Schiele viimeisinä vuosinaan (kuoli 34-vuotiaana Espanjan tautiin) naimisiinmentyään alkoi työskennellä sensitiivisemmin. Hm? Ripustus jatkuu anatomisesti mitä piinallisimpiin asentoihin asetettujen mallien sukuelinten tutkielmilla. Sensitiivistä. Ja katsojat kulkevat ohi niin tyynesti kuin vain elämää referoivat voivat kulkea.
Kahvilanpuolella keskustelu kääntyy Schielen elämänvaiheisiin. Keskustelijat väistävät oman elämänsä ja pohtivat Schielen tekemisen perusteita. Schiele korvaa hetkeksi Sheilan, Kauniit ja rohkeat. Schielen isän kuppa selittää pojan suhdetta seksuaalisuuteen. Minkälaista neroutta Hiv kehii suvun piiriin. Mutta miten Schielen teoksista päästään katsojassa olevaan totuuteen ja sen näyttäytymiseen, taideteoksen perimmäiseen olemiseen.